33

Tuossa se nyt on – otsikossa ja pääkuvassa – minun vaalinumeroni. Tuntuu aika hurjalta, mutta kai siihenkin tottuu. Minulta on tässä vaalien alla kyselty vähän konkreettisempaa listaa asioista, jotka koen tärkeäksi. Eräs kokenut kuntapoliitikko toivoi jopa ”uusia avauksia”. Molemmat ovat hyviä ja fiksuja pyyntöjä. Haaste on kai siinä, että ensikertalaisen on vähän vaikeaa tietää tarkalleen, miten järjestelmä toimii. Mitä ovat ne ”vanhat avaukset”, joita aina toistellaan ja mitä työkaluja kuntapäättäjän työkalupakista loppujen lopuksi löytyy. Toisaalta nyt – ilman kyynisyyden painolastia – on kaiketi helpompi haaveilla.

Tässä on siis listattuna esimerkkejä asioista, joita haluaisin edistää, kyseenalaistaa ja korjata. Yksin ei saa mitään aikaan ja voi olla, että tahtoa ei löydy riittävän laajalti, mutta yritän silti. Painotan, että en tunne kaikkien päätösten ja mekanismien taustoja riittävästi. Voi olla, että olen ymmärtänyt jotkin asiat väärin. Pidätän siis itselläni oikeuden muuttaa mieltäni, jos saan uutta tietoa.

Lasten ja nuorten salivuoromaksut

Yksi konkreettinen asia, johon haluaisin muutoksen, on junioreiden salivuoromaksut. Mielestäni junioreiden salivuorot voisivat olla ilmaisia. Nyt jostakin syystä niin on vain jalkapallon kohdalla, länsikentällä. Kun olen salibandyerotuomarina kiertänyt maakunnan eri kuntia, niin sieltä löytyy monta kuntaa, jossa salivuorot ovat ilmaisia tai selkeästi halvempia. Eikä kyse ole vain salibandystä. Eihän mitään lajia voi suosia toisen kustannuksella. (Näköjään voi *) Pietarsaaressa, Rettig Sport Centerillä on kuitenkin juniorivuoron hinta 50 € per tunti ja aikuisvuoron hinta 55 € per tunti. Salibandyjuniori maksaa siis vuorostaan aina 50 euroa, kun jalkapallojuniori harjoittelee kesän ilmaiseksi. Ihmettelen, että tällainen on nähty oikeudenmukaiseksi hinnoitteluksi.

Ihmettelen, että tällainen on nähty oikeudenmukaiseksi hinnoitteluksi

Pietarsaaren väkiluku on pienentynyt monta vuotta peräkkäin. Väkikato ei ole vuolas virta, vaan kitulias puro. Yksi näistä puroista liittyy jopa harrastusten hintaan. Yksinkertaistettuna kuvio menee siten, että kalliit salivuorot näkyvät suoraan kausimaksuissa. Sen seurauksena jää aina pois muutama, joilla ei ole varaa. Naapurikaupungin seuralla on siis pikkuisen enemmän pelaajia ja kenties yksi salivuorokin enemmän ja he saavat jalkeille paremman joukkueen. Parempi joukkue menestyy ja meidän seuramme ei. Menestymättömyys saa taas muutaman lopettamaan ja kierre jatkuu. Jossakin vaiheessa parhaita pietarsaarelaispelaajia houkutellaan naapuriin pelaamaan. Oma joukkue näivettyy ja vanhemmat alkavat kuskata lapsiaan vaikkapa Kokkolaan pelaamaan. Kun siellä sitten ollaan neljä kertaa viikossa, niin hoidetaan ruokaostokset ja muu kaupassa käynti samalla. Varttuessaan lapsi valinnee koulupaikakseen saman kaupungin ja kohta on edessä muutto uudelle paikkakunnalle. Tästä on monta esimerkkiä. Siksi salivuoromaksuillakin on oma vaikutuksena. Se on oman pienen puronsa alkulähde.

Optima

Asia, jonka haluan kyseenalaistaa on Optiman koulutustarjonta. Tätä on myös mielipidekirjoituksissa nostettu esiin. Tosiasia on, että Pietarsaaresta ei oikein enää saa ammatillista koulutusta suomeksi. Taannoisessa asukasfoorumissa sain kuulla, että asiasta on tehty aikoinaan jonkinlainen sopimus: Optima kouluttaa alueen ruotsinkieliset ja KPEDU suomenkieliset. Kuka on tehnyt tuon päätöksen ja miksi? 

Seuraus siitä on selvä. Suomenkieliset nuoret joutuvat hakemaan koulutuksensa Kokkolasta, Vaasasta, Seinäjoelta tai kauempaa ja moni heistä jää sille tielleen. Muistan omalta opiskeluajaltani sen, että muutaman opiskeluvuoden jälkeen muutto takaisin kotipaikkakunnalle ei ollut mitenkään itsestäänselvyys.

Omalla tavallaan mielenkiintoista on sekin, että KPEDU on palkittu Maakunnan paras liikuttaja –palkinnolla vuonna 2019, kun Optima on Euroopan innovatiivinen ja erinomainen ammatillinen kouluttaja, vuodelta 2016. Ihan vain näitä palkintoja vertaamalla jää kuva, että suomen- ja ruotsinkielisten nuorten saama ammatillinen koulutus ei ole aivan vertailukelpoista.

Luulen, että tässä asiassa näkymätön kielimuuri tulee todeksi, eikä tälle haluta tehdä mitään. Siitä huolimatta tämä on toinen pieni puro, jonka uomaa suomenkieliset nuoret valuvat pois kaupungista.

Asioiden hoito

Ihan tavallisena kuntalaisena minua joskus ärsyttää, ettei yksinkertaisiakaan asioita tunnu saavan hoidettua. Siihen haluaisin muutoksen. Haluaisin voida vaikuttaa siten, että virkamiehistö kokisi olevansa ennen kaikkea palveluammatissa.

Tellushallin kattopalkit ovat homeessa ja edessä on 700000 euron remontti

Yksi esimerkki asioiden hoitamattomuudesta liittyy Tellushallin takana olevaan frisbeegolf-rataan. Frisbeegolf on upea harrastus, enkä haluaisin sitä jarruttaa tai estää. Tuolla kyseisellä radalla on kuitenkin yksi kori, jolle heitettäessä käy joskus niin, että kiekko karkaa ja lentää hallin peltikatolle. Siellä on lumiesteitä, joihin frisbee jää kiinni. Koska frisbeet ovat heittäjille tärkeitä, niin he koettavat saada kiekon alas heittämällä kiviä hallin aaltopeltikatolle. Ja koska katto on aaltokuvioinen, niin kivi saattaa kimmota kauaskin siitä, mihin se alun perin osuu. Joskus käy niin, että yhtä kiekkoa kohden katolle heitetään kymmeniä kiviä kahden kolmen heittäjän voimin.

Kuvassa näkyy yksi Tellushallin katolla olevista lumiesteistä. Sen takana on kymmeniä, ellei satoja kiviä. Tätä estettä ei kuulemma saa poistaa. Voisiko sen vaihtaa avonaiseen malliin, jonka alta kiekot pääsisivät valumaan pois?

Otin asiasta yhteyttä sellaisiin tahoihin, joiden toimialaan tämän käsittääkseni kuuluu. Mitään ei ole tapahtunut. Esitin ratkaisuksi, että lumiesteet otetaan pois, sillä talvella ei hallin takana ole liikennettä. Toisekseen hallin etupuolella ei vastaavassa kohdassa ole lumiesteitä. Lisäksi esitin, että yksinkertainen verkko, jollainen on länsikentän päädyssä, voisi olla ratkaisu. Koko radan poistamista en suositellut. Mitä haittaa tästä kaikesta on? No toki kivi peltikatolla pitää melko kauheaa ääntä, mutta suurempi haitta on se, että tätä menoa me luemme takuulla jonkun vuoden päästä lehdestä, että Tellushallin kattopalkit ovat homeessa ja edessä on 700000 euron remontti. Siksi haluaisin, että asioita myös hoidetaan. (Viimeisin tilanne **)

Puheet ja teot

Ainakin puheissa me suomalaiset olemme usein suvaitsevaista kansaa, joka uskoo monikulttuurisuuteen ja työperäiseen maahanmuuttoon. Tekomme saattavat silti osoittaa, että kyseessä on vain kaunis puhe. Kuten todettua, kaupunkimme väkimäärä supistuu, koska pienet purot virtaavat poispäin. Lähipiirissämme on tilamme, jossa maahanmuuttajataustainen mies ja hänen suomalainen vaimonsa ovat muuttamassa kaupungista pois, koska eivät ole löytäneet töitä. 

Heillä olisi täällä tarjolla kaikki se muu, mitä elämä ja pieni kaupunki voi tarjota: edullinen asuminen, lähellä olevat tukiverkosto, rauhallinen ja turvallinen ympäristö ja lyhyet välimatkat. Mikään näistä ei kuitenkaan paina vaakakupissa niin paljoa kuin se alati käsistä karkaava työpaikka. Niinpä me luemme jälleen ensi vuonna, että Pietarsaaren väkiluku on pienentynyt. Siinä on mukana tuo perhe, jossa on yksi maahanmuuttaja, kolme suomenkielistä ja joka on ytimeltään sitä, mitä me aina tänne kaupunkiin haluamme. Lapsiperhe. Perheen poismuutto näkyy siis monessa eri tilastossa. Ongelma vain on se, että mikään niistä tilastoista ei ole hyvä.

Olen esittänyt eri tilanteissa, että loppujen lopuksi ainoa asia, jolla on todellista merkitystä, on työpaikkojen saatavuus. Ja se on asia, joka ei loppujen lopuksi ole kovin paljoa kuntapäättäjien käsissä. Minä haluan silti tehdä sen minkä minä voin, että täällä olisi työpaikkoja ja että yrittäminen olisi mahdollista.

Tässä siis minun ajatuksiani. Jos haluat vielä tarkemmin selvittää, että miten olen ajatellut eri asioista, niin käyt tutustumassa eri vaalikoneisiin. Huomaathan vielä lukea myös perusteleni vaalikoneista. Itse olen ainakin joskus huomannut, että eri lailla ajattelevan perustelu on niin hyvä, että olen joutunut tarkistamaan omaa kantaani. Ehkä niin käy myös sinulle?

Olen täyttänyt seuraavat vaalikoneet:

Iltalehti
OAJ
Nuorten vaalikone
YLE
ÖT
PS/KP

Lisäksi voit katsoa vaalikeskusteluvideoni täältä: https://youtu.be/A0xB8goA_rg

* Tätä selvittäessäni kävi ilmi, että tilanne on aika sekava. Esimerkkilajissani salibandyssa juniorit siis maksavat 50 € per tunti, kun aikuisten vuoro maksaa 55€. Jalkapallon puolella Tellushallin koko kenttä maksaa junioreille 50 € ja aikuisille 80 € per tunti. Haasteena on toki se, että kokonaisella jalkapallokentällä harjoittelee helposti neljäkin juniorijoukkuetta. Onhan jalkapallokentän koko kuusinkertainen salibandykaukaloon verrattuna. Todella eriarvoistavaa on se, että Länsikentällä juniorit todella pelaavat ilmaiseksi koko kesän. Yhdelle lajille löytyy siis ilmaisia vuoroja keskellä kiivainta kautta, muille ei.

** Kun otin yhteyttä taas asianosaisiin puolen vuoden toimettomuuden jälkeen, vastaus oli ennalta-arvattava: lumiesteitä ei voi poistaa, mutta ne käydään puhdistamassa. Se ei luonnollisesti auta asiaa millään tavalla. Lumiesteet voisi muuttaa edes avomallisiksi, mutta kun ei, niin ei.

Koronavuoden ilmiöitä

Olin tässä eräänä iltana taas kerran kaupassa arkisilla ruokaostoksilla. Ostoskierrokseni lopuksi nappasin mukaani vielä paketin WC-paperia ja muistin siinä samassa kuinka aika lailla vuosi sitten porukka alkoi hamstrata vessapaperia aivan tolkuttomia määriä. Olin jo ehtinyt melkein unohtaa koko tapauksen. Se tuntui vähän erikoiselta. En mitenkään osannut nähdä yhteyttä koronaviruksen ja WC-paperin kulutuksen välillä. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään hamstraajaa, mutta minusta se koko touhu vain vaikutti kovin absurdilta.

Toki silloin keväällä hamstrattiin paljon muutakin. Muistan, kuinka jauhelihat, makaronit, jauhot ja muutamat säilykkeet loppuivat hyllyistä ja kuinka lähiseudun kauppias ajoi työpaikalleni lihanjalostustehtaalle omalla kylmäkuljetusautollaan ja haki kuorman jauhelihaa asiakkailleen. Ei tämä hamstrausilmiö ollut silti mitenkään suomalaisten yksinoikeus. Kyllä hamstrausta tapahtui ympäri maailman, mutta tuo vessapaperin suosio kyllä yllätti.

Koronan kanssa on eletty nyt Suomessakin jo yli vuoden ajan. Muutama muukin ilmiö on tässä ajan kuluessa käynyt selväksi. Viime keväänä vaimoni päätti satsata lomarahansa kylpytynnyriin. Kävin paikallisessa liikkeessä kyselemässä sellaisen perään ja kun seuraavana päivänä soitin varatakseni tynnyrin, kaikki olivat menneet. Tilasimme uuden ja kun haimme sitä, saimme kuulla, että niitä oli tilattu kaksikymmentä ja kaikki oli jo myyty. Me toki saimme omamme. Meitä palvellut rautakaupan myyjä kertoi samalla, heillä oli pulaa painekyllästetyistä laudoista, kun ihmiset satsasivat koteihinsa ja kesämökkeihinsä.

Niin, ne kesämökit. Viime kesänä myös mökit menivät kaupaksi kuin kuumille kiville. Asioista paremmin perillä olevat ovat kertoneet, että ei tarvitse olla kummoinenkaan rötiskö, kun sekin menee kaupaksi. Itse asiassa viimeksi tänään, maaliskuun 11. päivä sain kuulla, että mökkikauppa käy kuumana edelleenkin ainakin pääkaupunkiseudulla. Ilmeisesti matkustamisen estyminen näkyy haluna nauttia kesästä (ja miksei talvestakin) kotimaassa. Meille ainakin tuo kylpytynnyri on ollut taivaan lahja. Veneitäkin on myyty kuulemma ennätystahtiin ja taisin itsekin sortua ”koronaveneeseen” viime kesänä, vaikka en kyllä tietoisesti osaa sovitella sitä koronan aikaansaannokseksi. Ajoitus vain oli sellainen.

Koronakoiria ja -kissoja on myös hankittu paljon. Jos minun on vaikea saada kiinni tuosta paperin ja ruuan hamstrauksesta, niin mökkien, paljujen, veneiden ja lemmikkien hankinnan tajuan paremmin. Onhan meillä kaikilla ollut aika lailla vapaa-aikaakin käytettävissä, kun monet harrastukset, riennot ja palaverit on peruttu tai siirretty etäyhteyksien varaan.

Ehkä kuitenkin surullisin ilmiö on se, kuinka satunnainen kohtaaminen tutun kanssa kaupan käytävällä tuntuu joskus viikon kohokohdalta. Se tapaaminen ei ole siis mitenkään surullista, vaan se kuinka vähän meillä on ollut kontakteja ystävien ja läheisten kanssa. Välillä on pitkiä aikoja, ettei näe ihmisiä harrastuksissa eikä välttämättä töissäkään. Kun omat sosiaaliset kontaktit ovat harvassa, ystäviä ei paljoa tapaa, eikä urheilu- tai kulttuuritapahtumiin pääse, niin joskus se viikon paras hetki on, kun sattumalta tapaa tutun kaupassa. Ja se on oikeastaan aika surullinenkin ilmiö.

Stadionhankkeesta

Pietarsaareen ollaan rakentamassa uutta jalkapallostadionia. Hanke puhuttaa kuntalaisia monin tavoin, eikä vähiten lähestyvien kuntavaalien johdosta. Tässä minun ajatukseni hankkeeseen liittyen.

Kuuntelin tässä taannoin radiohaastattelua, jossa Timo kertoi mietteensä stadionista. Timo oli siis käsittääkseni ottanut kantaa päivän aiheeseen jotakin kautta ja hänen lausuntonsa oli nostettu esiin. Jos muistan oikein, niin hänen ajatuksensa oli: ”Stadionhanke on yhtä typerä kuin Pietarsaaren toriparkki. Täällä ei tulla enää koskaan pelaamaan liigaa, jos ei KPV lainaa stadionia.”

Olen itse kirjoittanut toriparkista jo aiemmin. Se ei aikanaan kuulunut omiin suosikkeihini, eikä se tietääkseni parkkitilana ole vieläkään kovin suosittu. Siitä huolimatta näen asian Timon kanssa vähän eri tavalla. Mielestäni ei voi olla niin, että toriparkkia käytetään lyömäaseena kaikkien muiden hankkeiden kohdalla. Toriparkista voi olla montaa mieltä, mutta on vähän erikoista lyödä sillä stadionhankkeen puuhamiehiä. Ne ovat yksinkertaisesti eri asioita.

Toriparkista voi olla montaa mieltä, mutta on vähän erikoista lyödä sillä stadionhankkeen puuhamiehiä.

Mitä tulee sitten itse stadioniin, niin se on mielestäni hyvä asia. Timon ajatus siitä, ettei täällä koskaan tulla pelaamaan liigaa, on epärelevantti. Meillä on täällä Pietarsaaressa hyvä (joskin vanha) uimahalli, vaikka meillä ei ole vuosiin ollut kansallisen tason uimareita. Meillä on vihdoinkin hyvä salibandyhalli, vaikka lajia ei tällä hetkellä pelata 2. divisoonaa korkeammalla. Meillä on hyvät yleisurheilumahdollisuudet, vaikka siinäkin lajissa kansallinen taso on karannut kauas. Kaupunki on täynnä lentopalloon soveltuvia saleja, vaikka lentopallon erikoisseura Jeppis Wolley* on elänyt hiljaiseloa viime vuodet.

Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että urheilutiloja hankittaessa ei saa olla niin, että vain kansallinen huipputaso jotenkin oikeuttaa hankkeen. Tai että se ”liigataso” tekisi tämän hankkeen jotenkin enemmän ansaituksi. Eikä sekään ole oikein, että vain sellaiset lajit saavat mahdollisuuksia, joita itse sattuu harrastamaan. Toki kunnallisessa päätöksenteossa on aina otettava huomioon taloudelliset realiteetit ja se, että kulloinenkin hanke voisi palvella mahdollisimman montaa kuntalaista. Se, että kuntalaisten verotuloilla kustannetaan harvalukuisen joukon harrastus, ei ole oikein. Tässä ei nähdäkseni ole siitä kysymys.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, eivät stadionhankkeen vetäjät ole pyytäneet kaupungilta rahaa. Kaupunkia on pyydetty takaamaan laina, mutta valtaosa rahoituksesta on tarkoitus hankkia itse. Se on mielestäni oikea tapa ja silloin kaupungin on syytä olla jarruttelematta sen enempää. Jos jollakulla on halu, mahdollisuus ja voima kehittää tätä kaupunkia eteenpäin, niin mielestäni kaupungin tai kunnan ihan yleisestikin on syytä olla sitä mahdollistamassa.

Minä olen tietysti urheiluihminen. Oma lajini on salibandy, enkä ole kovin aktiivinen jalkapallon seuraaja. Jos minulle itselleni on jokin asia tässä koronapandemiassa ollut yllätys, niin se on se kuinka paljon loppujen lopuksi kaipaankaan urheilua. Erityisesti viime keväänä, kun korona keskeytti valtaosan sarjoista, olivat viikonloppuni melko tyhjiä ja tylsiä. Ja toisaalta, kun sain kesällä katsella muutaman ottelun Jaron pelejä – vaikka sitten maski naamalla – ja nauttia kesästä ja jalkapallosta, aloin kyllä ymmärtämään mikä merkitys urheilulla voi parhaimmillaan olla. Siksi minä kannatan stadionhanketta.

* Ilmeisesti seuran nimi taitaa olla todella väärin kirjoitettu. Rekisterissä olevassa nimessä Wolley on kirjoitettu W-kirjaimella, vaikka lentopallon englanninkielisessä nimessä Volleyball on tavallinen V-kirjain.

 

Kuntavaaliehdokkaaksi

Tiedän kyllä. Edellisen kerran olen saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne blogiini kesällä 2018. Voisin tarjota taas samat tutut selitykset, mutta eivät ne taida ketään kiinnostaa. Toki samaa voisi sanoa koko tästä blogista, mutta se on oma lukunsa se.

Minä päätin lähteä ehdokkaaksi kuntavaaleihin. Minua on pyydetty mukaan jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta tähän asti vaimoni on ollut ehdokkuuttani vastaan. Ei hän nytkään riemusta kilju, mutta ei tyrmännytkään. Olen siis ehdokkaana KD:n listalla.

Meillä täällä Pietarsaaressa on sellainen tilanne, että ruotsalaisen kansanpuolueen, RKP:n ehdokaslista on vaikuttava ja jotkut kokeneet poliitikot ovat ennakoineet, että RKP voi saada yksinkertaisen enemmistön kaupungin valtuustoon. Lisäksi muutama kokenut suomenkielinen paikallispoliitikko jättää paikkansa. Suomenkielisistä ehdokkaista on kuulemma pulaa ja moni suomenkielinen ehdokas alkaa olla jo veteraani-iässä. Muun muassa näiden syiden vuoksi päätin lähteä ehdolle. Ajattelin perisuomalaiseen tyyliin että ”ei se ota, jos ei annakaan”.

”Ei se ota, jos ei annakaan.”

Tosiasia on, että Pietarsaaren taloudellinen tilanne ei ole hyvä tällä hetkellä. Niukkuudesta on vaikea jakaa. Hyvinä aikoina, kun rahaa on reippaasti, on sitä helpompaa jakaa kaikille tarvitsijoille. En toki tiedä onko sellaisia aikoina ollut kovin taajaan viime vuosikymmeninä. Olen lukenut muutaman kokeneen poliitikon kirjoituksia ja ainakin joidenkin teksteistä paistaa läpi turhautuminen ja väsyminen Pietarsaaren poliittiseen elämään. Edellä mainittu RKP on kaiketi aina ollut valtapuolueen asemassa ja siltä osin tuo pelätty yksinkertainen enemmistö vain nopeuttaa päätöksentekoprosessia entisestään. Kyllä valtapuolueet aina ja kaikkialla ovat valtaansa käyttäneet.

Olen varmasti hieman lapsellinen, mutta haluaisin ainakin välttää sitä, että olisin hetken päästä itse väsynyt ja katkeroitunut poliittiseen tilanteeseen ja lautakuntien toimintaan. Voi toki niinkin käydä, mutta en halua lähteä liikkeelle periksi antaneena ja valmiiksi pettyneenä. Ja toki ymmärrän, että voidakseen pettyä politiikkaan ja lautakuntiin, pitää ensin tulla valituksi niihin. Siihenkin on kyllä pitkä matka taivallettava.

”Loppujen lopuksi jokainen voi vain tuoda oman verkostonsa, oman tapansa ajatella ja oman persoonansa mukaansa”

Ystäväni ja kollegani, Antti Koivukangas (joka myös on ehdokkaana RKP:n listalla) sanoi osuvasti tänään: ”Loppujen lopuksi jokainen voi vain tuoda oman verkostonsa, oman tapansa ajatella ja oman persoonansa mukaansa”. Samoin ajattelen minäkin. Minä en ole tyypillinen poliitikko, mitä ikinä ”tyypillinen” juuri sinulle tarkoittaakaan. Olen luonteeltani ihminen, joka haluaa tehdä yhteistyötä ja mennä eteenpäin sen sijaan, että olisin vaikkapa jarruttelemassa ja yleisenä vastarannankiiskenä mukana. Minäkin voin tuoda vain oman persoonani ehdolle. Paljoa muuta ei voi realistisesti tarjota.

Aion kertoa täällä Korpialttarilla näkemyksiäni muutamaan vaaliteemaan, kunhan ehdin. Listaan myös vaalikoneet, joihin olen vastannut. Niistä saa aika kattavan kuvan siitä, miten minä ajattelen asioita edistää. Minusta ei ole ihmeidentekijäksi, mutta työntekijäksi on. Ehkä jälkimmäisiä tarvitaan kuitenkin enemmän.

Ps. Jos haluat kysyä tai kommentoida, ole hyvä. Pyydän vain säilyttämään kunnioittavan asenteen. Minäkin lupaan vastata kunnioittavasti.

Joku tietää

Joitakin vuosia sitten pohdimme äitini kanssa lähipiirissämme ilmenneiden kiemuroiden vuoksi, että pitäisikö meidän jotenkin auttaa tai neuvoa henkilöä, jota nuo kiemurat suoranaisesti koskettivat. Muistan, kuinka pohdin asiaa hetken ja vastasin sitten: ”Minun käsitykseni on se, että valtaosa ihmisistä ei koskaan kysy neuvoa ja niistä jotka kysyvät, valtaosa ei koskaan noudata annettuja neuvoja. En usko, että neuvot auttavat tässä tapauksessa”.

Se oli siinä hetkessä sopivalta kuulostanut ajatus, mutta elämä on myöhemmin monta kertaa vahvistanut tuon yksinkertaisen toteamuksen olevan totta. Olen eri keskusteluissa tuonut esille montakin esimerkkiä ihmisistä, joiden elämän valinnat eivät yksinkertaisesti ole kovin viisaita. Nuo ihmiset eivät koskaan kuitenkaan edes kysy neuvoa ennen valintojaan. Ja edelleen nekin, jotka kysyvät, harvoin kuitenkaan noudattavat annettuja neuvoja.

Voi olla, että tämä kuulostaa sinusta ylimieliseltä. Voi olla että ajattelet, että mikä minä olen arvioimaan toisten valintojen viisautta. Minä olen kuitenkin varma, että myös sinä olet nähnyt ihmisten tekevän valintoja, joiden suoranainen typeryys hämmästyttää sinua. Ja nimenomaan valintojen seuraamuksista me voimme päätellä niiden viisauden.

Muistan erään tapauksen, jossa yksinhuoltajaäiti löysi uuden rakkauden. Tällä äidillä oli useampi lapsi, eikä kaikilla ollut edes sama isä. Tuo äiti yritti tehdä parhaansa kasvattaakseen lapsiaan, mutta hän oli myös kovin impulsiivinen. Kun hän sitten esitteli uuden rakkautensa, totesin heti, että tästä ei hyvää seuraa. Miehen habituksessa ja käytöksessä ei ollut mitään sellaista, joka olisi huokunut vakautta ja rauhallisuutta ailahtelevan naisen rinnalla. Yritin aluksi sivuuttaa omat epäilyni turhana ennakkoluulona, mutta pastorin työssä oppii myös ihmistuntijaksi ja loppujen lopuksi olin varma, ettei tämä mies ole hyvää seuraa tälle äidille. Tuo nuori äiti ei kuitenkaan kysynyt neuvoani. Ihmissuhdeasioissa on vaikeaa antaa neuvoa kysymättä. Joka tapauksessa nämä kaksi aloittivat suhteen, muuttivat muualle, sortuivat alkoholismiin ja surullista kyllä, tuon äidin lapset otettiin huostaan.

Muistan sellaisiakin tapauksia – itse asiassa useampia – joissa minulta on sentään kysytty neuvoa. Neuvojani on kysytty monenlaiseen asiaan, mutta kyllä suurin osa avuntarpeesta on liittynyt aina ihmissuhteisiin. Eräässä elävästi mieleeni tulevassa tapauksessa ystäväni halusi aloittaa seurustelun tuntemani naisen kanssa. Neuvoin ystävääni odottamaan ja toipumaan. Sekä mies että nainen olivat vähän rikkinäisiä oman taustansa vuoksi ja aika olisi mielestäni ollut sopiva lääke heille. Mielestäni olisi siis ollut viisasta antaa ajan vähän kulua ja antaa toipumisen edetä vähän pidemmälle. Mies päätti kuitenkin edetä nopeasti. Niinpä he solmivat avioliiton ja päätyivät sitten eroamaan melko pian. Lapsi ehdittiin kuitenkin tehdä. On selvää, että nämä kaksi esimerkkiä ovat sieltä karummasta päästä. Siksi ne ovatkin esimerkkinä. Eivät jokaisen kysymättä, antamatta ja noudattamatta jääneen neuvon seuraamukset ole yhtä rajuja.

Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella alleviivata omaa erinomaisuuttani. Itse asiassa näissä ja monissa muissakin tilanteissa minä olen ollut vain yksi monista, jotka ovat nähneet samat haasteet ja antaneet (tai toivoneet voivansa antaa) samat neuvot. Minä en ole se metsän viisas pöllö, jolla on vastaus kaikkeen. Tällä kertaa tämä aihepiiri kuitenkin palautui mieleeni, kun minuun otti yhteyttä eräs poikkeus tähän sääntöön.

Tämä ystäväni halusi nimenomaan kuulla neuvojani oman elämänsä haasteisiin. Hän  oli älykkäästi pohtinut omaa käyttäytymistään ja tehnyt siitä oivaltavia havaintoja. Itse asiassa hän oli jo itse oivaltanut niin paljon tilanteestaan, että minun tehtäväkseni jäi vain jäsennellä hänen ajatuksensa paremmin käsiteltävään ja hahmotettavaan muotoon. Sen lisäksi olen vakuuttunut, että hän myös noudatti neuvojani. En kuitenkaan muista, että hänen kaltaisiaan olisi kohdalleni sattunut kovin montaa. Tämä alleviivatkoon alun ajatusta.

Tämä tekstin otsikkona on ”Joku tietää”. Pidin vappuna seurakunnassamme puheen, jolla on sama otsikko. Voit kuunnella puheen tästä, mutta siinä puheessa totean, että meistä luultavasti jokainen on tehnyt valintoja, joita me kadumme. Me olemme aloittaneet ihmissuhteita joita kadumme tai vaihtaneet työpaikkaa ja joutuneet katumaan sitä. Olemme tehneet hankintoja, joita kadumme. Ehkä olemme vain keskittyneet johonkin asiaan niin lujasti, että olemme sen vuoksi laiminlyöneet jonkin toisen osa-alueen elämästämme ja se kaduttaa meitä. Monesti me katselemme elämäämme taaksepäin ja ihmettelemme, että ”Miten en nähnyt, että tässä käy huonosti? Minun olisi pitänyt nähdä, että tämä ei pääty hyvin!”

Yksi vappupuheeni ydinkohtia on se, että jos meidän olisi pitänyt itse nähdä valintojemme heikkous, niin on todennäköistä, että joku toinen näki sen. Jos meidän olisi PITÄNYT tietää, että tämä ei ole viisasta, niin joku toinen TIESI. Aivan kuten noissa mainitsemissani esimerkeissä, meitä oli monta, jotka näkivät selvästi sen, mikä olisi ollut viisasta. Pastori Andy Stanley kysyy podcastissaan: ”Miksi on niin helppoa nähdä toisen elämästä ne parhaat valinnat ja niin vaikeaa nähdä niitä omasta elämästään?” Andyn vastaus kuuluu: ”Koska tunteet sotkevat kaiken. Me voimme katsella toisen elämää ilman tunteiden tuomaa sameutta ja tehdä järkiperäisiä ja viisaita ratkaisuja. Omaa elämäämme me katselemme tunteiden hämärtämin silmin ja tunteiden hidastamin ajatuksin ja teemme usein huonoja ratkaisuja.”

Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Ehkä vain sitä, että kysy joskus neuvoa. Kysy neuvoa ennen kuin teet päätöksen ja mikä vielä tärkeämpää – kun saat hyviä neuvoja, noudata niitä.

Maalaisjärkeä?

Kaikkina aikoina omaa aikaansa seuraava ihminen voi tehdä mielenkiintoisia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Toki niiden havaintojen mielenkiintoisuus on suhteellinen käsite. Minun mielestäni meidän aikanamme on mielenkiintoista havaita, kuinka meiltä on jotenkin kadonnut elämisen taito.

Yksi aikamme ilmiö on nimeltään downshiftaus. Ajallemme tyypillisesti se on englannin kielestä lainattu termi. Sillä halutaan kuvata elämän hidastamista tai leppoistamista. Downshifting tarkoittaa siis sitä, että vaihdetaan pienemmälle vaihtelle, eikä ajeta kaasu pohjassa.

Toinen samaan aatesuuntaan sisältyvä ajatus on minimalismi. Ystäväni Teemu Kunto on kunnostautunut tämä ajattelun kannattajana. Siinäkin haetaan tietynlaista mielenrauhaa, mutta enemmänkin tavaran vähentämisen kautta. Älä osta mitään -päivä pyrkii viestimään samasta asiasta. Pyritään siis tulemaan toimeen vähemmällä.

Nämä ovat kaikki varmasti hyviä ajatuksia. Jotenkin jäin tässä yhtenä päivänä vain miettimään asiaa oman mummuni kannalta. Inkeriläistaustainen ja Kauhavalla ikänsä asunut mummuni oli sellainen perusjärkevä maaseudun ihminen. Ja kun kävin mielessäni hänen kanssaan keskustelua näistä aiheista, voin nähdä sieluni silmin mummun hämmästyneen ilmeen.

Mummu olisi varmasti ihmetellyt ajatusta downshiftaamisesta. Hän olisi ehkä miettinyt, että eikö hidastaminen kuulu vain sille, joka on itse aluksi ajanut kaasu pohjassa. Eikö olisi fiksumpaa ajaa sopivaa vauhtia heti alun pitäenkin? Ja jos jollakulla on liian kiire, eikö hän osaa hidastaa ihan itse? Ilman mitään aatteita. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna. Miksi meitä pitää opettaa hidastamaan?

Ja oman aikansa lapsena mummu ei ostellut turhuuksia. Ostettiin tarpeeseen ja tavaroita käytettiin pitkään ja niitä korjattiin, kun menivät rikki. Minimalismi ja ostoboikotit olisivat varmasti tuntuneet hänestä kovin oudoilta ajatuksilta.

Downshiftaukseen liittyy myös ajatus oman ajankäytön tarkkailemisesta. Silmiini sattui Ylen sivuilla oleva artikkeli, jossa kysytään: Jos pomo lähettää sähköpostia yöllä, pitääkö vastata? Ei tarvitse. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna. Milloin me oikein kadotimme kykymme elää? Miksi meille pitää opettaa, ettei koko ajan tarvitse olla tavoitettavissa?

Artikkelin yhteydessä on viisi vinkkiä, joista yksi kehottaa jopa hankkimaan oma puhelin työpuhelimen rinnalle. Samoin kehotetaan hiljentämään viestisovellusten äänet, kun et ole töissä.

Kamppailen edelleen sen ajatuksen kanssa, että miten selittäisin mummulle tämän. Miten kertoisin, että meidän aikanamme on oltava kaksikin puhelinta, joissa on sähköposti, Messenger, Twitter, Whatsapp, Facebook, Instagram, LinkedIn ja sata muuta sovellusta, jotka me sitten kaikki hiljennämme, etteivät ne häiritse. Miten kertoisin, että meidän aikanamme on lukematon määrä yhteydenpitotapoja, mutta me haluamme hiljentää ne kaikki? Me voimme puhua videopuhelun toiselle puolelle maailmaa, mutta ärsyynnymme, kun videonkatseluhetkemme keskeyttää ilmoitus Whatsapp-viestistä.

Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat poistaneet puhelimensa sovelluksista kaikki ilmoitukset. Muuten, kun he näkevät sen punaisen pallon Facebook-ikonin kulmassa, heidän on päästävä katsomaan, kuka on tykännyt tai kommentoinut heidän ajatuksiaan. Samoin me ärsyynnymme, kun meitä liitetään ilman lupaa johonkin Facebook-ryhmään tai kun luokan vanhempien Whatsapp-ryhmään tulee kopioituja uuden vuoden toivotuksia. Kaikista sovelluksista etsimme ensiksi mahdollisuudet estää ilmoitukset ja turhat kaveripyynnöt.

Eräänä yönä, kun en saanut unta ja pyörin rauhattomana sängyssäni, havahduin outoon valoon keittiössä. Meni hetki ennen kuin tajusin, että se tuli tyttäreni puhelimesta. Hän oli jättänyt puhelimensa lataukseen ruutupuoli ylöspäin ja sai Snapchat-viestejä kavereiltaan. Pimeässä talossa älypuhelimen ruudun valo oli yllättävän kirkas. Se, että kello oli puoli kolme yöllä ei hidastanut tahtia.

Mitenkä selittäsin mummulle käsitteen snapstreak? ”Se on sellainen juttu, jossa pitää kommentoida toisen viestiä 24 tunnin kuluttua sen saamisesta. Muuten ketju katkeaa.” Oleellista ei ole se, että onko toiselle asiaa. Tärkeää ei ole se, mitä kommentoi. Pääasia, että ketju ei katkea. Ja kun mummu olisi kysynyt: ”Mitä tapahtuu, jos ketju katkeaa?”. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ihan vain maalaisjärjellä ajateltuna se tuntuu kyllä typerältä.

Milloin me oikein kadotimme kykymme elää? Miksi me tarvitsemme yhtäkkiä opetusta siitä, kuinka käyttää aikaamme oikein ja kuinka olla vastaamatta sähköpostiin yöllä ja kuinka tulla toimeen vähemmällä? Milloin tästä tuli näin vaikeaa? Kadotimmeko me maalaisjärjen?

 

 

Miksi lopetin pastorin hommat?

Kuva seurakuntamme yksivuotisjuhlista, vuodelta 2011.

Ilmoitin Vedä Henkeä -seurakunnalle viime vuoden lopulla, että minun on tullut aika siirtyä syrjään pastorin tehtävästä. Haluan tässä vielä kertoa julkisesti kaikki syyt päätökseeni, sillä joillakin asioilla joissakin piireissä on taipumusta lähteä oikean tiedon puutteessa elämään omaa elämäänsä.

Miksi siis jäin pois perustamani seurakunnan pastorin tehtävästä? Pääsyitä on kolme. Ensimmäinen syy liittyy juuri siihen, että olen itse ollut perustamassa Vedä Henkeä -seurakuntaa. En kuitenkaan ole halunnut missään vaiheessa, että seurakunta henkilöityy minuun. Se on silti ollut lähes väistämätön seuraus päätöksestäni perustaa seurakunta. Monen mielessä seurakunta on ollut juuri minun seurakuntani. Kun minulla nyt oli mahdollisuus astua vähän syrjemmälle, niin halusin samalla osoittaa, ettei Vedä Henkeä -seurakunta ole ”Ramin seurakunta”.

Toinen selkeä syy oli oma väsymiseni. Mutta samalla, kun kirjoitan näin, haluan korostaa etten minä ollut mitenkään puolikuollut tai loppuunpalanut. Enemmänkin koin, että lähes 17 vuoden pastoriuteni jälkeen olin ammentanut annettavani vähän turhan vähälle ja pieni sapattijakso voisi tehdä hyvää. Kerroin, että viime aikoina olen antanut enemmän kuin olen saanut. Vaikka akuissa olikin vielä virtaa, niin laturin teho ei riittänyt. Kerroinkin seuraajalleni Antille – kun hänen suostumustaan jatkajakseni kysyin – että en ole niin väsynyt, että hänen pitäisi kokea painetta suostumiseen sen tähden. Yksi asia, johon olenkin ollut tyytyväinen seurakunnassamme, on sen suhteellisen helppo hallittavuus. Se on suunniteltu siten, että se ei polta ihmistä loppuun hetkessä.

Kolmas ja tärkein syy on kuitenkin tuo edellä mainittu ystäväni Antti. Antti on toiminut seurakunnassamme nuorisopastorina pitkään. Pienen paikkakunnan vähemmistökieliryhmälle suunnattu työ on kuitenkin haastavaa, eivätkä meidän parhaatkaan yrityksemme saavuttaneet sellaista vaikutusta, kuin olisimme toivoneet. Näin ja näen Antissa niin paljon potentiaalia, että halusin valjastaa sen parempaan käyttöön. Sen verran tärkeä perustamani seurakunta minulle on, etten sitä aivan kenelle tahansa uskalla jättää. Antille sen jätin ilomielin.

Tässä siis lyhyesti syyt päätökseni taustalla. En ole vaihtamassa seurakuntaa. En ole muuttamassa mihinkään. En pyri taustalta vaikuttamaan päätöksiin. Olen antanut johtajuuden Antille täydellisesti. Palvelen siis rivijäsenenä niissä tehtävissä, joihin minua pyydetään tai tarvitaan. Ja luultavasti palvelen taas pastorin tehtävässä tulevaisuudessa, mutta se hetki on vielä horisontin takana.

Ei siinä sen kummempia.

Motivaatiosta…

Tänään, kun selailin Facebookin uutisvirtaa, niin eteeni sattui Monsteriklubin kysely. Sinänsä suppeassa kyselyssä oli kartoitettu työn tärkeimpiä ominaisuuksia ja tärkeimpänä koettiin työn mielekkyys. Palkka ja hyvä työyhteisö olivat lähekkäin toisena ja kolmantena. Tulokset eivät ole kovin yllättäviä, sillä samansuuntaisia tuloksia on nähty muissakin tutkimuksissa. Tällä kertaa jäin kuitenkin pohtimaan asiaa.

Pohdinnan taustalla on oma keski-ikäistymiseni. Minä täytin viime kesänä 40 vuotta ja oma työhistoriani on pirstaleisempi kuin suositukset edellyttävät. Osasyynä ovat toki omat väärät valinnat.

Olen jo pitkään vertaillut mielessäni kolmen viimeisen työpaikkani ominaisuuksia. Olen kysynyt itseltäni: Miksi viihdyit tai et viihtynyt jossakin työpaikassasi? Miksi pysyit työssäsi? Miksi vaihdoit työpaikkaa? Itsetutkiskelussani päädyn aina noihin kolmeen ominaisuuteen, jotka edellä mainitussa Monsteriklubin vertailussa olivat kärjessä: mielekkyyteen, työilmapiiriin ja palkkaukseen.

Tällä listalla ensimmäinen työpaikkani oli työyhteisöltään loistava. Useimmiten työilmapiiriä tai työyhteisöä ei välttämättä edes pilaa astetta änkyrämpi työkaveri. Luulen, että tulehtunut työilmapiiri johtuu useammin esimiehen ja alaisen välille tulleesta säröstä. Tällä työpaikalla suhteet työkavereihin ja esimieheen olivat kuitenkin hyvät ja tulin mielelläni töihin.

Työtehtäväni olivat mielekkäitä, vaikka oma roolini olikin vähän sivussa yrityksen ydintoiminnoista ja esimerkiksi kalustoon investoiminen oli vähäistä. Palkkaus oli alalle tyypillisesti heikkoa. Omalla kohdallani tämä merkitsi, että tulin töihin tyytyväisenä ja pyrin tekemään työni hyvin ja ahkerasti, mutta lähdin kyllä kotiin heti, kun työpäivä oli täysi. Heikko palkkaus ei innostanut venymään yrityksen eteen enempää, kuin mihin työpäivän aikana ehti. Ylityöstä ei maksettu, vaan yhdestä ylityötunnista sai yhden tunnin vapaata.

Loppujen lopuksi vaihdoin kuitenkin tuosta mukavasta yrityksestä seuraavaan juuri paremman palkkauksen perässä. Ala oli kokonaan toinen, mutta nyt olin vastuussa kokonaisesta osastosta, eikä minusta tuntunut, että olen sivuroolissa. Tämän työn palkkaus oli omalla koulutustasollani hyvä, mutta tässä paikassa oli valitettavan huono työilmapiiri. Sellaista on vain vaikea tunnistaa etukäteen. Mielestäni kyseisen työpaikan johtamiskulttuuri oli vähintäänkin haastava ja yritinkin omalta puoleltani antaa ohjeita, jos niitä kysyttiin. Talossa oli monia huonosti voivia työntekijöitä, mutta henkilöstön hyvinvointi ei ollut yrityksessä prioriteettina. Keskustelimme johtajuudesta avoimesti, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen.

Omat työtehtäväni olivat vähintään yhtä mielekkäitä kuin edellisetkin. Palkkaus oli siis parempi, mutta johtamiskulttuurista johtuva tulehtunut ilmapiiri oli liikaa. Huomasin melko pian, että menin töihin ahdistuneena ja koin syvää riittämättömyyttä työssäni. Kunnioituksesta minut palkanneita yrityksiä kohtaan jätän tarkemmat yksityiskohdat mainitsematta, mutta myös tässä työssä minun oli vaikea motivoitua tekemään ylitöitä. Lähdin kotiin heti, kun työpäivä oli täysi. Jätin monesti työpuhelimenikin työpaikalle, sillä minua ahdisti ajatuskin siitä, että työt seurausivat kotiin. Rehellisyyden nimessä on tunnustettava, että olin luultavasti pettymys työnantajalleni.

Olin jo päättänyt lähteä pois tuosta työpaikasta, kun sain ystävältäni vinkin uudesta työpaikasta. Olin ollut sen verran turhautunut ja ahdistunut, että päätin keski-ikäisenä tehdä TE-keskuksen sivuilla laajan ammatinvalintatestin. Testin tulokset kertoivat, että juuri tuo ystäväni vinkkaama paikka olisi minunlaiselleni ihmiselle sopivin.

Hain paikkaa ja sain sen. Nyt voin todeta, että kyselyn tulokset pätevät ainakin minun kohdallani täydellisesti. Nykyiset työtehtäväni ovat paitsi mielekkäitä myös todella mielenkiintoisia. Olen todellakin löytänyt itselleni sopivan alan. Nykyään kuulun niihin onnellisiin, jotka lähtevät töihin iloisena. Nykyisen työni palkkaus on kahden edellisen välimaastossa, mutta työyhteisö on yksi parhaista, joissa olen ollut. Sen lisäksi, että lähden töihin iloisena, huomaan tekeväni pitempää päivää. Huomaan miettiväni työhöni liittyviä asioita iltaisin ja lukevani vapaa-aikanani työhöni liittyvää kirjallisuutta. Edellisessä työssäni en vain olisi kyennyt moiseen.

Älä ymmärrä minua väärin. En ole nostamassa itseäni työn sankarin jalustalle. Tarkoitukseni on vain todistaa, että hyvällä työilmapiirillä on ihmeellinen voima. Soisin, että jokainen työnantaja, joka haluaa lisää tehoa työntekijöiltään, pyrkisi siihen hyvän työilmapiirin eikä vaatimusten kautta. Myös työn mielekkyydellä on ihmeellinen voima. Jos etsit työpaikkaa, selvitä ensin kunnolla, että mitä oikein haluat tehdä. Sen olet velkaa itsellesi ja työnantajallesi.

 

 

Arkistojen kätköistä: Tuuli puhaltaa

[Arkistojen kätköistä -sarjan kirjoitukset ovat sellaisia postauksia, jotka on julkaistu joskus jossakin muussa blogisivustossa tai lehtiartikkelina. Tuon niitä aika ajoin esille pitääkseni kirjoitukset yhdessä arkistossa. Kirjoitukset ovat siis oman aikansa tuotteita ja ne eivät välttämättä enää ole ajankohtaisia tai edes paikkaansapitäviä. Elettyä elämää silti.]

Seison keskellä kylmän tuulista lähetyskodin pihaa. Alkutalven tuulet pyyhkivät pitkin puoliksi jäätyneen järven selkää. Tuntuu, että mikään ei estä puhurin voimaa ja talvitakkini alkaa nopeasti osoittaa riittämättömyytensä taistelussaan viimaa vastaan. Radiossa kertoivat juuri talvimyräkän aiheuttamista liikenneongelmista. Kai se tämä äärimmilleen viritetty tietoyhteiskunta yskähtelee jokaisesta vähänkin poikkeuksellisemmasta sääilmiöstä. Autot kolaroivat, junat myöhästelevät ja lentoliikenne takkuaa aina, kun lunta tulee tavallista enemmän. Ihmiset hermoilevat ja ovat ärtyisiä.

Kun samaan aikaan katselen lähetyskotia, tuntuu kuin tuo vanha talo sanoisi: ”Puhalla vaan, on tässä muutama myrsky jo tullut koettua.” Tuntuu, että koko paikka huokuu arvokkuutta ja rauhaa, jotka kertovat viestiä ihan toisesta aikakaudesta. Ehkä joskus on ollut aika, jolloin kiire, tehokkuus, taloudellisuus, globaalit markkinat ja kvartaalitalous eivät ole olleet ihmisten ajan määrittäjinä ja arvokkuuden mittavälineinä. Tuuli painaa liikenteen melun kauemmas. Rahtarit yrittävät kiriä umpeen aikataulujaan ja muut autoilijat kiristelevät hampaitaan pöllyävän lumen sokaisemina. Samaan aikaan minulla on aikaa katsella ilmassa kieppuvan lumen tanssia aukealla pihalla. Joku yksinäinen vaahteranlehti piirtää kuvioitaan ilmaan ja rannan kaislat taipuvat samassa tahdissa tuulenpuuskien kanssa. Taipuvat, mutta eivät katkea.

Miltähän on tuntunut katsella lähetyskodin valmistumista rakennusvaiheessa? Kun ihmiset ovat saaneet jakaa yhteisen näyn lähetyskodista. Talosta, jossa valmistaudutaan lähetystyöhön. Miltä on tuntunut, kun miehet ja naiset ovat yhdessä saaneet rakentaa taloa, josta ovat haaveilleet ja unelmoineet? Miltä on tuntunut nähdä oman unelmansa toteutuminen?

Tänään Lähetyskoti on tyhjänä. Edellinen leiri loppui eikä uusi ole vielä alkanut. On muutaman päivän hiljaista. Ja juuri sen hiljaisuuden aikana voi melkein kuulla ne tarinat, joita näillä seinillä olisi kerrottavanaan. Voi kuulla kertomuksia uhrautuvasta, kaiken taakseen jättävästä uskosta ja sitoutumisesta. Voi kuulla tarinoita ihmisistä, jotka sydän ikävästä itkien kaipaavat päästä lähelle Jumalaa. Ihmisistä, jotka yli kaiken haluaisivat löytää paikkansa Jumalan suunnitelmissa ja oman lähetyskenttänsä ja kutsumuksensa. Voit kuulla niistä, jotka rukoilevat tunteja, päiviä ja viikkoja kantaen sitä taakkaa, jonka vain Jumalan kutsuma esirukoilija tuntee. Tai niistä, jotka lukemattomia tunteja lukevat Raamattua vain oppiakseen palvelemaan Jumalaansa paremmin, tuntemaan hänet läheisemmin ja rakastamaan häntä syvemmin.

Jos lähetyskodin seinät voisivat puhua, juuri tällaisena hiljaisena päivän voisit kuulla, kuinka riemuitsee sellainen ihminen, jolle on juuri avautunut mahdollisuus lähteä lähetyskentälle. Voisit kuulla, kuinka riemuitsee sellainen esirukoilija, jonka viikkojen rukoustaistelu päättyy voittoon. Taitaisit kuulla jopa pienten ihmisten riemunkiljahduksia niiltä lastenleireiltä, joita talossa on pidetty. Niitä ihania, suloisia ääniä, joita lapsuuden viattomuudessa saa aikaan vain aurinko, uiminen ja kesäiset leikit ystävien kanssa. Aikana, jolloin huolet ovat vielä kaukaisia, mustia pilviä elämän taivaanrannassa. Voisit jopa kuulla, kuinka syntiensä ja murheidensa alleen musertama mies löytää pelastuksen ja saa kerrankin itkeä pois kaiken sen, mikä on vuosia ollut piilotettuna syvälle sydämeen, kauas miehisen ulkokuoren syövereihin.

Minä olen ollut se pieni poika, joka on lapsuuden huolettomuudessa saanut juosta pitkin lähetyskodin pihaa. Minä olen saanut etsiä kutsumustani ja itkeä syntisyyttäni tässä samassa talossa. Minä olen saanut oppia Raamatun totuuksia ja saanut rukoilla ja laulaa tässä samassa vanhassa talossa.

Annan katseeni kiertää ympäri taloa. Muistan, kuinka suurelta urakalta tuntui ruveta kunnostamaan vanhaa taloa. Seiniä revittiin ja lattioita hakattiin. Voi kuinka monta hirttä ja lautaa vietiin pois poltettavaksi. Voi kuinka monta kottikärryllistä betonimurskaa ja tiiliä. Kuinka monta hikipisaraa on otsalta pyyhitty ja kuinka paljon on hiekkaa lapioitu. Muistan, kuinka joskus loppuun väsyneenä saunassa pyyhittiin kyyneltä ja kuinka joskus riitojenkin jälkeen itkien tehtiin sovintoa.

Tänään katselen lähetyskotia. Sen alakerta on täysin remontoitu, piha on kylvetty uudelle nurmelle, sauna on kunnostettu, katto uusittu, rännit ja ikkunat vaihdettu ja uudet terassit rakennettu. Minä en tiedä miltä kaikki tuntui silloin alussa. Mutta minä tiedän, miltä tuntuu nähdä unelmansa toteutuvan. Minä tiedän miltä tuntuu tehdä työtä yhteisen näyn eteen. Tuuli pauhaa ulkona, mutta minun sydämessäni palaa liekki. Se liekki syttyi kauan ennen minua ja se palaa vielä kauan minun jälkeeni.

(Tämä teksti on kirjoitettu Larsmon Lähetyskodin ensimmäisen remontin valmistuttua. Olin mukana remontissa yhtenä monista. Teksti on vuodelta 2008, mutta en enää muista missä se on julkaistu alunperin.)

Mikä mättää, Pietarsaari?

Tänään Facebookia selatessani sattui silmiini uutinen, jonka mukaan Pietarsaarelaiset ovat kaikkein tyytymättömimpiä omaan kaupunkiinsa. Näin kuntavaalien alla tulos on mielestäni mielenkiintoinen, vaikka en jaksakaan uskoa poliitikkojen heräävän tähän todellisuuteen.

Minun Facebook-kavereideni joukosta ensimmäisenä asiaa ehti kommentoimaan Kari Koskela. Omassa blogissaan Koskela nostaa esiin mahdollisia syitä Pietarsaaren huonoon tulokseen. Itse asiassa olen Karin kanssa samaa mieltä useimmista asioista. Olen myös siinä mielessä hänen kanssaan samoilla linjoilla, että uskon syitä olevan useampia. Myös toinen Facebook-kaverini, Esko Heinonen nosti uutisen esille. Eskon isä, entinen kaupunkisuunnittelija Ilmari Heinonen, kommentoi uutista näin:

”Kun tuota listaa katsoo, niin tyytyväisimmät ihmiset asuvat ns. kehyskunnissa tai kaupungeissa, joihin kehyskunnat on jo liitetty. Siinä se 10 kärki jo olikin. Pietarsaaren kohdalla tilanne on se, että kehyskunnissa (luoto, Pedersöre) ollaan varmaankin tyytyväisiä omaan kuntaan. Meillä ongelmana on se, että kaupunki kärsii kaikilla mittareilla siitä, että pinta-ala on pieni, ja ”tyytyväiset omakotiasukkaat” asuvat kunnan rajan väärällä puolella – ja samaan aikaan keskittyvät kaikki seudun ongelmat kaupunkiin”

Lisäksi Esko itse totesi, että muutkin huonon tuloksen kunnat ovat ns. ”yhden puolueen kuntia”, joissa yksi puolue vie ja muut vikisevät. Uskoakseni molemmilla Heinosilla on ajatuksissaan osa totuudesta.

Itse olen aiemmin ottanut varovasti ja maltillisesti kantaa vaikkapa kielikysymyksiin tai toriparkkiin. Toriparkkia käsitellyt postaukseni sai myös ystäväni Jarmo Patanan kommentoimaan kaupungin tilannetta muun muassa kivijalkakauppojen osalta. Voit lukea keskustelua toriparkki-postausta seuraavasta kommenttiosiosta.

Samaan aikaan tämän uutisen kanssa Pietarsaaren kaupunki on päättänyt päivittää strategiaansa. Tätä kirjoitettaessa on vielä vähän toista viikkoa aikaa käydä vastaamassa kyselyyn, jossa kaupunki kerää tietoa kaupunkilaisten ajatuksista. Kun itse vastasin tuohon kyselyyn, niin nostin esille kaksi asiaa, jotka omalla kohdallani lisäävät tyytymättömyyttä kaupunkia kohtaan.

Syksyllä salibandyn harrastajia päätettiin kurittaa oikein kunnolla. Vuosien kamppailun jälkeen Rettigin kiinteistöön on valmistunut uusi salibandykaukalo. Lokakuussa tuli kuitenkin tieto, että kaupunki nostaa myös vanhojen salien vuokria roimasti. Itse asiassa hinta nousi Pietarsaaren Sanomien uutisen mukaan 14 eurosta 29 euroon tunnilta. Erityisen harmillista se on siitä syystä, että palvelu ei parane. Esimerkiksi urheilutalon sali on edelleen yhtä pieni kuin ennenkin, eikä palvelussa muutenkaan ole paljoa riemun aihetta.

Tyypillinen tilanne on esimerkiksi se, että salissa käy joku koululuokka pelaamassa koripalloa, jolloin korit lasketaan ala-asentoon. Jos et käy erikseen pyytämässä (ja aina sekään ei auta) koreja ei kuitenkaan nosteta takaisin ylös moneen viikkoon. Kolmessa metrissä olevat korit ovat liian matalalla salibandyn peluuta varten (Esimerkiksi maalivahdin torjunnasta pallo kimpoaa usein ylöspäin koriin, jolloin peli katkeaa ja jatkuu sisäänlyönnillä kulmasta). Luonnollisesti korit veivataan ylös käsikäyttöisellä veivillä, joka on lukittuna kiinni munalukolla, ettei vain kukaan itse pääse tekemään talonmiehen työtä. Tottakai tämä on pieni asia, mutta se on silti hyvä esimerkki siitä, miksi hinnankorotukset ärsyttävät, kun palvelu ei pelaa. Nostin tämän salibandyesimerkin esille, koska se on nyt akuutti. Pietarsaaressa on muitakin esimerkkejä siitä, että hintoja nostetaan, mutta palvelu ei parane.

Palvelusta puhuttaessa nostan esiin myös toisen tyytymättömyyden aiheen: Virkamiehiä on hankala tavoittaa. Vuoden alussa Pietarsaaressa otettiin käytöön Front Office -järjestelmä, joka on hieno nimitys vastaanottotiskille. Ennen voit kävellä suoraan asioimaan sille osastolle, jolle asiaa oli. Nyt sinun on ilmoittauduttava tiskille. Siinä ei ole mitään vikaa. Ongelma on vain siinä, että kun itse olen tässä pariin kertaan asioinut rakennusvalvonnassa, niin kukaan ei vastaa Front Officen soittoihin. Ei edes silloin, kun kaikki henkilöt olivat kyllä paikalla.

Kaupungin nettisivuilla oli rakennusvalvonnasta maininta: ”Toiminta-ajatus on palvella ja ohjata rakentajia sekä suunnittelussa että rakentamisessa lupakäsittelyn ja valvonnan avulla.” Palvelu ja ohjaus toteutuvat vain tekstinä nettisivulla. Itse olen esimerkiksi odotellut tässä kohta neljä kuukautta, että kuuden neliö vajaani koskeva toimenpidelupa saadaan käsiteltyä. Muutenkin olen saanut kysyä jokaisen yksityiskohdan perään. Etukäteen en ole ohjausta saanut eikä edes hakemukseni puutteista kerrottu ennen kuin itse kyselin niiden perään.

Nämä ovat, kuten jo sanoin, aika pieniä asioita, mutta omiaan lisäämään tyytymättömyyttä. Ja kuten Koskela blogissaan totesi, on kaupungissa paljon hyvääkin. Siitä olen samaa mieltä. Mutta jos etsitään syitä tyytymättömyyteen, niin silloin on vähäksi aikaa laitettava hyvät asiat sivuun ja pohdittava niitä huonoja. Kerro siis omia kokemuksiasi. Mihin sinä olet tyytymätön Pietarsaaressa?